9/11

Huh. Pitkän matkan olen kulkenut.

Satuin vahingossa lukemaan viime syksyn kirjoituksiani ja ne olivat aika pelottavia. Muistan, että oli paha olo - todella paha olo - mutta nyt on ihan mahtavaa huomata se, mihin olen päässyt itseni kanssa.

Muutos yksinelämiseen tottumiseen ja itseni rakastamiseen tapahtui viime syksynä muuton jälkeen melko nopeasti ja yllättävän kivuttomasti. Olen kiitellyt todella paljon sitä mahdollisuutta, minkä sain teatterilta, koska uskon sen nostaneen mun itseluottamusta niin paljon, että sen päälle oli hyvä jatkaa ehjän minän rakentamista. Syksyn adrenaliinipurkauksesta on päästy tasaisempaan suuntaan ja nyt olen varmasti elämäni kunnossa henkisesti. Tässä mietin myös sitä, että varmasti tämän avoimen blogin kirjoittaminen ja omien ahdistavien ajatusten jakaminen julkisesti on jollain tavalla myös edistänyt viime syksyn prosessia positiiviseen suuntaan. Vaikeiden asioiden kirjoittaminen ylös yleensä helpottaa jo hieman, mutta jos ne jäävät vain omalle konelle tai vihkon kansien sisään, ovat ne silti vielä salassa ja vääristeltävissä. Onhan niitä kipeitä asioita, mistä en edelleenkään osaa - enkä haluakaan - puhua ääneen, mutta ne on suurimmalta osin selätetty. Silti on vaikea antaa anteeksi - itselleen ja toiselle.

Mä en varmaan ole koskaan kirjoittanut siitä, miltä musta tuntui keväällä 2007, jolloin olin valmistumassa tanssinopettajaksi. Opinnäytetyö oli valmistumassa ja tieto siitä, että kohta olen omillani ja en halua tehdä työtä johon valmistun, musersi ajatuksiani. Olin hakenut lukemaan biotekniikkaa, koska en olisi ehkä enää päässyt yliopistoon. Kutsua valintakokeisiin ei kuulunut (koska en ollut lukenut netistä, että ne tulevat vasta viimeinen päivä toukokuuta) ja epävarmuus kaikesta tulevasta ja omasta selviytymisestä ahdisti koko ajan. Kun puhuin uuteen koulutusohjelmaan hakemisesta, mies joka itse oli opiskellut jo ainakin seitsemän vuotta, kysyi minulta halpamaiseen sävyyn haluanko muka vielä neljä vuotta lisää opiskelijaelämää. Tuo hetki jäi elämään mieleeni. Silloinhan en oikeastaan tiennyt mistään yhtään mitään, enkä varsinkaan siitä, mitä halusin. Kun sitten kävin pääsykokeissa ja lopulta sain tietää, että opiskelupaikka oli minun, mietin mahtaako sekin olla taas yksi turha valinta elämässä. Mitä jos sekään ei ole minua varten? Mitä sitten teen? Kaiken kukkuraksi keräsin vuokrarahoja kasaan työpaikassa, josta ei enää 25-vuotiaana osannut olla kovin ylpeä. Tuo kaikki epävarmuus on kääntynyt vahvuudeksi ja voimaksi sekä ajatuksiksi, joita ilman en olisi minä. Jos tämä tarina olisi kirja, se olisi loppunut ehkä viime kevääseen ja sillä olisi ollut onnellinen, leijuva loppu. Koska elämäni ei ole mitään proosaa, niin se vain jatkuu. Uuden elämän episodi 2 alkaa nyt.