1,5-vuotis neuvolassa

Meillä on ihan mahtava neuvolan täti. Tänään käytettiin Väinö 1,5-vuotis neuvolalääkärissä. Se neuvolantäti oli taka-alalla niin kauan, kunnes hyökkäsi ottamaan salavihkaa Väinön päänympäryksen. No siitähän Väinö sitten suuttui ja itki koko loppuajan, kun otettiin pakolla pituus (86 cm!) ja paino (melkein 12 kg).  Neuvolantäti ei siis ottanut juurikaan kontaktia Väinöön ennen hyökkäystään. Ei ihme, että poika loukkaantui siitä. 

Olin odottanut, että neuvolassa kysytään, mitä lapsi jo osaa. 

"Osaako hän syödä itse?"

"Osaa."

"Syökö kaikkea?"

"Syö. Tai ainakin maistaa."

Muuta ei kysytty (paitsi että miten meillä on mennyt). Ei kysytty osaako pukea, käykö potalla, osaako juosta, mitä tykkää touhuta, tuleeko sanoja, montako hammasta, miten nukkuu tai muuta sellaista. En tiedä että hämmentyikö se lääkärikin siitä itkusta sitten niin paljon. Eipä se lääkäri ollut kauhean kiinnostunut edes siitä, että ollaan todettu (mitä todennäköisimmin), että Väinöllä on laktoosi-intoleranssi. 

Täksi kerraksi oli pitänyt myös täyttää lappu, missä kysyttiin arjen voimavaroja yms. Sitä ei käyty mitenkään läpi. 

Onneksi meillä menee hyvin. 

Töitä, töitä, lisää töitä

Työpaikalla on alkanut olemaan ihan ok. Ei enää ahdista joka päivä sinne mennä. Olen saanut oppia uusia työpisteitä ja sen mukana tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka kommunikoivat. On hei kivaa puhua työasioistakin :). Olen kyllä kokenut melkoisen työyhteisön ja täytyy sanoa, että vanhoja työkavereita on ollut useasti ikävä. IKÄVÄ. 

Olen ollut nyt muutaman viikon samassa vuorossa esimiehen kanssa, jonka luulin inhonneen minua. Aikaisemmin siis olen ollut hänen alaisenaan vain tunnin päivästä. Nyt olen ymmärtänyt, että hänellä onkin todella iso luottamuspula työntekijöihin. Ensimmäisellä viikolla hän kyttäsi tekemisiäni. Tällä viikolla olen saanut tehdä vapaasti omia töitäni :). Hänkin on näköjään oppinut minusta sen, että osaan hommani. 

Sopimukseni piti loppua tähän viikkoon, mutta sainkin vielä muutaman viikon lisää. Samoja hommia, mutta pikku hiljaa kurkku vaihtuu punajuureksi. Toisipa syksy muutoksia näihin työkuvioihin. Aivoni kaipaavat enemmän ajattelutyötä!

Vaikka arki vaimona ei ole oikeastaan kummempaa kuin avovaimona, niin on silti ihanaa olla vaimo. Ja kun on vielä niin hieno aviomieskin :). Ja kun tuo Väinökin on kaikkine kiukutteluineen niin ihana. Onni on parasta pääomaa mitä ihmisellä voi olla! Tämän muistan aina muistuttaa itselleni, kun murehdin kaikesta muusta.

Ihana, rakas poikamme on ihan fiiliksissä kirjaimista. Ja tämä äiti on ihan fiiliksissä, kun poika väritti värityskirjasta pallon pallokuviot. Kaikki erikseen. 

Olen vaimo!

Tämä blogi on viettänyt hetken hiljaiseloa. Syynä ovat olleet työahdistus sekä hääkiireet. Nyt ovat molemmat toivottavasti takana päin!

Töissä aikaisemmin kirjoittamani tilanne äityi lopulta kiusaamiseksi. Niin minä sen ainakin koin. Minusta valehdeltiin esimiehelle ja muutenkin jätettiin puhumatta työasioita. Todella lapsellista ja liian pitkä tarina kerrottavaksi tässä blogissa. Ehkä myös liian yksityistä. Tosin niistä tapahtumista voisi kirjoittaa kirjan :D. Nyt on tilanne sinänsä parempi, ettei minun tarvitse olla enää samassa työvuorossa minua kiusanneen ihmisen kanssa. Hyvä niin. Viime viikolla oli pitkästä aikaa kivaa töissä!

Häiden suhteen pari viimeistä viikkoa oli ehkä jopa pienesti stressaavaa ("Ei sitten mitään stressiä näistä häistä."), sillä muutamia tärkeitä juttuja puuttui vielä viime päiville asti. Löysin itselleni pitkähihaisen pari päivää ennen häitä ja alushame valmistui - kuten "lupasin" - viimeisenä iltana. Onneksi siskoni oli silloin Väinön viihdyttäjänä, joten sain ommeltua hametta muutenkin kuin Väinön nukkumaan menon jälkeen. Hääpukuanikin piti pienentää hieman, sillä pyöräily töihin ja fyysinen työ tekivät 1,5 kuukaudessa vartalolle ihmeitä. Pukuni sain ompelijalta tietysti viimeisenä iltana.

Viime hetken jännitystä toi myös se, että ravintola, jonne olimme tehneet kabinettivarauksen ja pyytäneet etukäteen ruokalistaehdotuksia, teki törkeästi ja jätti ehdotukset lähettämättä lupauksista huolimatta. Pari iltaa aikaisemmin katsoimme ruokalistan ja lounasvaihtoehtoina oli jauhemaksapihvejä, peruna-kalavuokaa sekä kukkakaaligratiinia. Moikka! Peruttiin varaus ja mentiin Haraldiin syömään.

Mutta.
Saimme isännän kanssa toisemme perjantaina ja minusta tuli siis vaimo! Olin positiivisesti yllättynyt maistraatin vihkitilasta. Se oli kaunis kulmahuone, jossa oli kynttilät ja orkidea koristeena. Vihkitoimitus oli lyhyt, vain muutaman minuutin mittainen. Sopi minulle! Hulluja ovat ne, jotka seisovat kirkossa puolikin tuntia (vai mitä se vihkiminen siellä kestää) kuunnellen kaikennäköistä löpinää, kun kerran maistraatissa on kiteytetty tärkeät asiat muutamaan lauseeseen. Olisihan siihen saanut jotain henkilökohtaistakin lisää, mutta me ei haluttu. Onneksi en hankkinut morsiuskimppua, sillä se olisi kyllä ollut turha. Sen sijaan hankin hiuksiin inkaliljoja. Oli niissä kyllä melkoinen kiinnittäminen, kun itse tein kampauksen (se onkin sitten ihan oma juttunsa, millainen se kampaus oli ja millainen siitä piti tulla). Toisaalta taas sain niillä peitettyä ammattitaidottomuuteni kampauksen suhteen :).

Vihkimisen jälkeen joimme kuohuviinit (Asti Ganciaa tietenkin!) Aurajoen rannassa. Se oli minulle ehkä jonkin asteinen pakkomielle. Onneksi saimme siihen mahdollisuuden ja ilma oli mitä loistavin siihen! Vieraat yllättivät saippuakuplasateella juurikin jokirannassa :). Lounaan jälkeen herkuttelimme anoppilassa kakkua ja vietimme leppoisasti iltaa ulkona istuen lämpöisessä elokuisessa ilmassa. Loppuillasta menimme vielä Vaakahuoneelle, missä piti olla jazzia, mutta saimmekin kuulla livenä Karibian rytmejä. Häätanssikin tuli tanssittua.

Sitten se sormus. Tuli kuitenkin 7 kertaa bling bling :). Simppeli, mutta kaunis ja sädehtivä muisto ihanasta päivästä. Ja eihän se muuten ollutkaan mistään ketjuliikkeestä, kuten luulin :).

Bling bling 

Tänään sain jo harjoitella uusia nimikirjaimia. Ei mennyt kuin kerran pieleen :).