Unelmia - sallitaanko niitä?

Joskus parikymppisenä ajattelin, että 25-vuotiaana olisi hyvä olla vierellä ihminen, jonka kanssa eläisin loppuelämäni. Ennen kolmeakymmentä ikävuotta voisi olla jo ehkä lapsiakin. Täytettyäni 25-vuotta, luulin löytäneeni vierelleni Sen ihmisen. Olihan meillä juuri ensimmäinen yhteinen asuntokin. Toisin kuitenkin kävi.

Nyt mietin sitä, millaisia haaveita ihmisellä saa olla. Milloin ne ovat liian rajoittavia ja muuttuvat yhtäkkiä unelmista "säännöiksi"? Mistä minä saan unelmoida ilman, että tulen surulliseksi siitä, jos ne unelmat eivät toteudukkaan? Sanotaan, että elämässä pitää olla tavoitteita ja unelmia. Unelmat perheestä: aviomiehestä ja lapsista, hyvästä työpaikasta ja terveydestä ym. tuntuvat kuitenkin epämääräisiltä ja jollain tavalla myös saavuttamattomilta vaikka niitä unelman toteuttajia näkyy ympärillä joka päivä. Varsinkin nyt, kun jää taas yksin, ainut unelma on se, että minulla riittää voimia seuraavaan viikkoon. Unelmoin siitä, että pääni kestää kaiken muutoksen, joita ympärilläni tapahtuu: uusi koulu, työ ammattilaisena, uusi koti (kunhan sellaisen saan), uudet luokkakaverit ja sopeutuminen yksin elämiseen. Jos vain en itkisi niin usein, se kun vie niin paljon voimia. Unelmoin myös hyvästä itsetunnosta. Tuntuu kurjalta, kun en enää olekaan missään paras (niinkuin esimerkiksi yläasteella), vaan olen korkeintaan keskinkertainen. Vihaan olla keskinkertainen.

Palatakseni vielä kirjoituksen alkuun, haluan lisätä vielä, että onneksi olen edelleen 25-vuotias.

Vuodatus

Kyllä sitä ihminen voi tuntea olonsa tyhmäksi. Kun viikon olin pyöritellyt asioita päässäni, eivätkä ne ajatukset muuttuneet kuin keskenään entistä ristiriitaisemmiksi, ajattelin, että ehkä ero olikin liian hätäinen ratkaisu, luovuttamista. Aloin ajatella, että ehkä jos oikeasti yritetään, voidaan löytää se yhteinen sävel, mikä on ennenkin ollut. Jos oikeasti yrittää, eikä vain haudo omassa päässään, mikä mättää, mitä pitäisi muuttaa tai miltä musta tänään tuntuu. Mutta vittu. Sitä on vaan niin pirun vaikea ymmärtää ja hyväksyä, ettei ole enää toiselle sitä, mitä pitäisi olla. Pitää oikein rautalangasta vääntää kun olen niin tyhmä. Kai sitä nyt täytyy sitten hyväksyä, että kaikki on oikeasti ohi ja alkaa katsella uutta asuntoa. Nyt ei jaksaisi, mutta toisaalta taas, mitä nopeammin tämä on ohi, sen parempi. Eiköhän tässä olla jo ihan tarpeeksi monta kuukautta kärvistelty paskassa.

Mutta mä ihmettelen, miksi tunnen niin paljon vihaa ja katkeruutta. Katkeruuden pystyn vielä itselleni selittämään, mutta päämäärätön (tai kohteeton) viha ihmetyttää. Onko se vain sitten tämän pahan olon äärimmäinen olotila? Tekisi mieli heitellä tavaroita pitkin seiniä ja kiljua, koska sisällä oleva tukos ei lähde pois. Tällä hetkellä olo ei ole edes surullinen tai haikea, mitä se on ollut viime viikon aikana. Tuntuu, että omille tunteille tuli yhtäkkiä käännös. Toisaalta, viha on sellaista energiaa, jonka saa siirrettyä johonkin muuhun asiaan (esimerkiksi siihen asunnon etsimiseen), kun taas surullisena ei saa yhtään mitään aikaiseksi ja vajoaa vaan lisää omaan sääliinsä. Säälistä tulikin sitten mieleeni, että sitä en halua. Mä osaan jo muutenkin rypeä ihan tarpeeksi itsesäälissä. Enkä kaipaa kommentteja: ”Kyllä kaikki vielä selviytyy.” Kai mä sen tiedän, eikä se lohduta yhtään. Päinvastoin, se alkaa ehkä vituttamaan… Mutta kiitos silti kaikille, jotka ovat olleet tähän mennessä tukena. Arvostan teitä. Saa tukea lisää :) (jos enää tämän vuodatuksen jälkeen kukaan haluaa).

Anteeksi karkea kielenkäyttö, mutta ne kirosanat nyt kuuluu tähän olotilaan, eikä aina jaksa kirjoittaa sievistellen ja tämän kirjoituksen tarkoitus oli nimenomaan purkaa pahaa oloa pois. Vittu. Nii.

Ja varoitus: aika varmasti tiedossa lisää paskantäyteistä ahdistusvuodatusta, joten jos ei kiinnosta lukea, niin voi pitää vuosiloman tämän blogin lukemisesta…

Piste

Siitä lähtien, kun kuulin ensimmäistä kertaa Stellan biisin Piste, se kosketti minua kauneudellaan ja melodiallaan. Olen aina ollut huono sisäistämään sanoja, mutta Pisteen sanat osuvat tällä hetkellä sydämeeni ja mieleeni kympin arvosanalla.

PISTE

Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Kun nyt jutellaan,
voidaan hyvin katsoa silmiin,
on nähty nämä seinät ennenkin.
Mut ei saa koskettaa,
ne aamut meidät imee vain kuiviin.
Ei tästä tule näin valmiimpaa,
ehkä on jo aika irroittaa,
kai saa nyt luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa…

P.S. Tämähän oli kevään Idolsin koelaulujen eniten laulettu biisi. Mutta kuinka moni niistä laulajan aluista oikeasti sisäistivät nämä sanat, vai oliko biisi heille vain kaunis (ja hyvä)(ja helppo)?

Tässä pitäisi olla otsikko, mutta en halua keksiä mitään.

Ohi on. Työt ja kaikki. Ei ole enää mitään. Paitsi alkava koulu, joka ehkä vie ajatukset ihan muualle. Toivon ainakin niin. Mitä sitten kun yhtäkkiä, vaikkakin kyllä jollakin asteella odottaen, jää tyhjän päälle? Mitä pitää tehdä? Miten kokoan itseni kasaan, varsinkin kun se kasa on ollut liian kauan levällään? Mistä saa voimaa tuohon kasaamiseen? Pää on niin täynnä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Pää tuntuu myös siltä kuin aivot olisivat turvonneet kaikesta itkusta, eivätkä ne enää mahdu pääkopan sisälle. Ja samalla joku hakkaa raskaalla kivivasaralla takaraivoon. Toisaalta taas kaiken kysymystulvan keskellä on tyhjyys. Tekee mieli vain katsella kaukaisuuteen ja täyttää tajunta sillä tyhjyydellä. Ei kysymyksiä, ei vastauksia, ei mitään. Vain kyynel, joka vierähtää vahingossa korvaan, saaden kaikki äänet humisemaan.

Virtuaaliparturi

Kuuntele tämä luurit päässä ja yksin kotona illalla :P Ei ole mikään pelottelujuttu, mutta osuu luihin ja ytimiin. Silmät kiinni je menoksi!

VIRTUAALIPARTURI

Ja tää kannattaa käyä sitten kattomassa:) Mä melkein näyn jo tossa trailerissa...hmmm: melkein.

Onko...

...kaikki lomalla, kun kukaan ei enää kommentoi? Tahtoo vuorovaikutusta... Muuten on niin yksinäinen olo tässä maailmassa... Kun ei tuu muuten oikein pidettyä yhteyttä... Kun on hieman laiska. Niin.

Balletone

Uuh, olipas virkistävää kehonhuoltoa. Oli tänään tutustumassa balletoneen, jota alan sijaistamaan myöskin muutaman viikon kuluttua. Tunti osoittautui oikein mukavaksi, toivottavasti osaan pitää sen yhtä ihanan rentouttavana ja työteliäänä.

Vitsi: tänään oli KUUMA velä puoli yhdeksältäkin illalla!!! Oli töissä puoli päivää karvana ja puoli päivää noitana. Valitin aamulla työkavereille, että en keksi enää mitään uusia juttuja noitana, mutta sitten keksinkin muussata pussiin eväsbanaanini ja sanoa, että se on Haisulin räkää:) Oli hauskaa, koska sitä pystyi itse syömään ja siitä tuli oikeesti mieleen räkä. Yksi pikku poika, joka ei vielä osannut edes puhua, söi sitä aika paljon, kaikki isot räkäpaakut, hih.

Mä niiiin odotan, että koulu alkaisi jo!!! Saisi ihan uutta ajateltavaa - ja nimenomaan ajateltavaa! Tarkoitan, että neljä vuotta opiskelu oli niin kehokeskeistä, ettei "oikeille" ajatuksille jäänyt aikaa. Elin ihme maailmassa, jossa oikesti se tanssi oli elämän suola ja sokeri Tai pikemminkin se, että siinä (tanssimisessa) oli hyvä ja että kehittyi. Nyt yritän taas oppia nauttimaan siitä. Tanssiminen ei nimittäin tunnu enää samalta kuin ennen. Kyllä mä siitä edelleen tykkään, mutta ehkä se intohimo, jota ennen oli sitä kohtaan, on kadonnut yliannoksen mäjähdettyä päälle neljän vuoden aikana. Nyt kun sitä ei pakosti tarvitse jatkaa, jää myös aikaa maistella sitä tanssia. Miltä se nyt tuntuu? Onko siinä enää samanlaisia huumaavia aineksia kuin ennen? Mikä tanssista teki niin ihanaa, jotta siitä piti ammatti saada? Näitä pohdiskellen ja uusia haasteita odotellen.

Mulla on...

... t y l s ä ä ! ! ! !

Testaa
henkinen ikäsi
parisuhteesi henkinen ikä
henkinen ikäsi 2
Mistä olet kotoisin?
tietovisa
älykkyystesti
Nettiriippuvuustesti

Ton viimeisen jälkeen voi todeta, et nyt meen lukemaan ja nukkumaan...

20v.
5v.
38v.
Kolumbia
8/10, aikaa 1 min 16 sek
18/30 enkä ees vastannu kaikkiin kysymyksiin.
pisteet 43

Opetusta

No voihan elokuu. Mulla on tänään ensimmäinen opetus Elixiassa ja mua jännittää!!! Eipä ole koskaan ennen jännittänyt. Mä oon koko päivän tapellut musavalintojen kanssa ja ei ne oikein onnistunut. Se cd-soitin ei nimittäin soita kunnolla potettuja levyjä, enkä tiiä että saanko kiinnitettyä mun mp3-soitinta siihen. Vissiin joo (toivotavasti). Musa pula kalvaa, vaikka hain kirjastostakin pinon levyjä, jotka osoittautuivat käyttökelvottomiksi. Paitsi Michael Jacksonin levy :).

Eipä varmaan taas muuta. Huomenna vihdoin töihin. Eilen ei tarvinnu mennä, kun sato niin paljon koko päivän ja mä olisin ollut ihan turha siellä :). Mut tosiaan huomenna onkin sitten 8,5 tunnin päivä ja mulla on vähän kipee olo :(. Mutta se jaksetaan.