ameriikan viaraita

Kun kesällä sain tietää, että meille tulee tänä syksynä vieraaksi Billy Siegenfeld, olin innoissani. Jes, kerrankin vieraileva jazzopettaja, jenkeistä, mies ja vielä kolme viikkoa.

Siellä ne luokkakaverit tälläkin hetkellä ottavat häneltä oppeja vastaan. Mä en pysty enää. Mä sain viime viikolla tarpeekseni. Sen miehen opetustyyli on loukkaava, se luulee, ettei meitä kiinnosta, se saa ihmiset itkemään ja tuntemaan itsensä mitättömiksi. Hän ei hyväksy erilaisia oppimistyylejä: mitään et saa miettiä tai tunustella kehossa, vaan kaikki pitää oppia heti, mutta mitään ei kuitenkaan opi ilman viiden vuoden treenausta, mutta silti hän vaatii huippusuoritusta heti. Musta tuntu, että hän odotti, että joku poistuu tunnilta ennen pitkää... Se olin näköjään minä. Mulla on muutenkin menossa joku ihme herkkäkausi. Mä en halua vapaaehtoisesti olla sellaisella tunnilla, mitä hän tarjoaa, vaikkakin hänen tekniikkansa on mielenkintoinen ja haluaisin oppia sitä lisää. En kuitenkaan voi oppia hänen tunnillaan enää mitään, koska asenteeni ei ole oikea - ei hänen mielestään, eikä omastanikaan enää. Siellä tunnilla ei saa olla oma itsensä. Se on ihan h***etin vaikeata. Ja täytyy valehdella, että on muka oppinut jotain. Kun sanoo, ettei osaa/ymmärrä/huomaa eroa, niin huudot tulee. Ehkä hieman kärjistettynä, mutta niin se menee siellä. Sinne en enää halua.

Koulukaan ei justiinsa jaksa oikein kiinnostaa. En tiedä miksi. Reiden takia (huomenna menen lääkäriin...) pitää välillä istua sivussa, kun sattuu niin paljon. En mä nyt oikein tiedä. Ehkä on menossa taas joku depressiokausi tai jotain. Mä kyllä syytän tuota ulkoilmaa: siellä on NIIIIN kuollutta, että tunnen itsenikin kuolleeksi, enkä oikein saa aikaiseksi mitään. Syksy on tyhmä vuoden aika. Tulispa jo lunta.

Mä menen nyt nukkumaan, kun pitää tulla illalla vielä vetämään harjoituksen ja mua väsyttää. Tää fiilis tuo taas ne uniongelmat...paf. Kun liikaa ajattelee asioita, ei pysty nukkumaan.