paha paha asia?

Kirjoittelin äsken äidille sähköpostia ja tajusin, ettei nämä negatiiviset kuviot koulussa olekaan niin suuria, kun olen ajatellut. Tuntuu, että kärpäsestä on tullut härkänen, vaikka omasta mielestäni en edelleenkään ole ansainnut sellaisia haukkuja ja syytöksiä, mitä sain (no, toihan kuullosti taas pahemmalta kuin olikaan... aina vaan ei jaksa miettiä sanavalintoja loppuun asti). Mä peilasin omia tunteitani Hamina-aikaiseen draamaan, koska se on mulle vieläkin melko arkaa aikaa muistella. Jos jotain pahaa tapahtuu nyt, muistan kyllä heti, että on tapahtunut pahempaakin.

Mä muistan vieläkin, kun joku sanoi mulle silloin, ettei kannata murehtia tapahtuneita, koska aika kultaa muistot. Mä en ole edelleenkään samaa mieltä. Se voi ehkä hopeoida pahimmat muistot, muttei koskaan kullata. Kyllä ne peikot sieltä vielä joskus esiin tulee. Pahasta ei voi koskaan päästä täysin irti. Pieniä henkisiä avohaavoja mulla on varmaan vieläkin, mutta suurin osa on jo arpeutumassa. Pahin avohaava taitaa olla itseluottamuksen puute. Se hajosi niin pahasti, ettei ole vieläkään palautunut. No ehkä vähän.

Mä en ikimaailmassa toivo kenellekään sellaista henkistä väkivaltaa, jota itse jouduin kokemaan. En edes niille, jotka sitä tekivät mulle. Mä toivon, että joku päivä kyseiset henkilöt itsekin tajuavat, mitä ovat saaneet aikaan omalla toiminnallaan. Luulen kuitenkin, etteivät he sitä ymmärrä. Koskaan.