Samsung vs Nokia

Ai niin, ostin uuden puhelimen. Tai tilasin, sillä netistä sen sai melkolailla halvemmalla. Olin koko kesän etsinyt uutta Nokiaan, mutten löytänyt mieluisaa. Vaihdan siis merkkiä Samsungiin. Nykyisin on muuten muotia, että puhelinliittymäliikkeissä puhelimet on hinnoiteltu idioottimaisesti. Esimerkiksi, jos olet DNA:n asiakas, voit tehdä liittymään 24 kuukauden sopimuksen ja saat puhelimen noin 50 euroa halvemmalla. Se ei siis ole kytkypuhelin, vain liittymää ei voi vaihtaa. Tai voi, mutta sitten pitää ottaa uusi numerokin. Ja sitten on tietysti ne kytkypuhelimet, mutta niiden hintoja en halunnut edes katsoa.

Tein tänään koulussa aika mielenkiintoisen huomion. Meidän vuosikurssin opiskelijat ovat aika hiljaisia, eikä tunnilla kovinkaan moni ole äänessä - jos ei omia jutusteluja oteta huomioon. Meillä on kaksi miesopettajaa, jotka kumpikin yrittää saada tuntiensa aikana edes jotain keskustelua aikaiseksi. He kyselevät ja joskus joku vastaa (aika useasti minä tai muutama muu opiskelukaveri). Tänään huomasin sellaisen piirteen heissä molemmissa, että kun joku opiskelija ottaa kantaa tai sanoo jotain - yleensä tämä tulee esiin, jos opettaja ei ole kysynyt mitään vaan oppilas puhuu oma-alotteisesti - niin opettaja vastaa siihen lähes aina hyökkäävästi takaisin. Tänään toinen opettajista vastasi useasti suoraan sanoen jopa vittuillen. Eikä se yleensä riitä. Tavaksi on näköjään tullut myös se, että opettaja ottaa asian hetken päästä tai seuraavalla tunnilla uudelleen esille. Mitä luulette, kannustaako tämä jo ennestään hiljaisia opiskelijoita sanomaan mielipiteitä tai omia näkemyksiään tai oikeita/vääriä vastauksia yleisesti luokassa. Ei taida. Minäpä taidan jutella tästä asiasta jonkun kanssa. Aikuisia tässä ollaan kaikki. Toiset enemmän, toiset vähemmän.

Antibiootit alkavat pikkuhiljaa parantamaan vointia! Kävelin tänään melkein kolme tuntia kaupungilla, eikä keuhkoihin sattunut paljon yhtään.

Saisinko uuden istumapaikan, kiitos!

En usko, että olisin eläissäni myöhästynyt junasta. Nytpä sain kokea senkin.

Oon jo hetken aikaa suosinut kotikoti-reissuilla linja-autoa, koska se kulkee suoraan, eikä tarvitse suorittaa vaihto-operaatioita ja sillä pääsee "melkein" porukoiden kotiovelle asti. Maanantaina päätin kuitenkin tulla Lahdesta Turkuun junalla pitkästä aikaa - onhan junissa nykyään PC-pistokkeet ja mulla oli yksi raportti kesken, jonka palautuspäivä sattui olemaan juurikin se samainen maanantai. Matka alkoi "hyvin": juna oli jo laiturille tullessaan 10 minuuttia myöhässä. Junan vaihtoaika Pasilassa oli 15 minuuttia, joten ajattelin, että ehdin varmasti Turun-junaan. Pasilassa ilmoitettiinkin sitten, että junamme olikin jo 15 minuuttia myöhässä ja että Turkuun menevä juna odottaa meitä. Odotti kyllä, mutta olin melkein viimeisessä vainussa ja liukuportaissa mun edessä oli mies, jonka laukku oli juuri liukuportaitten levyinen, enkä voinut sitä ohittaa. Kun saavuin pienin juoksuaskelin uudelle laiturille, junan perä oli kosketuksen päässä, kun se lähti liikkeelle. Oli vain energian hukkausta juosta se kiinni ovelle asti ja todeta, ettei se odota. Kävelin suoraan lipunmyyntiin, selitin puuskuttaen tilanteen ja sain onneksi uuden paikan tunnin päästä lähtevään junaan (jihaa: tunti Pasilassa tekemättä ei mitään). En muuten ollut ainut matkustaja, joka ei ehtinyt siihen junaan. Kun sitten vihdoin ja viimein elämän pituinen tunti oli kulunut ja toinen juna saapui ja konduktööri sen mukana, joudun selittämään juurta jaksaen tilanteeni. Tietysti. Ja näyttämään uuden istumapaikkatositteen.

Eikä fiilistä parantanut se, että keuhkot tuntuivat taas iljettäviltä pienen juoksupyrähdyksen jälkeen. Tänään sain vihdoinkin raahattua itseni lääkärille ja keuhko-ongelma selvisi keuhkoputkentulehdukseksi. Se oli ilmeisesti jyllännyt mun keuhkoissa jo melkein neljä viikkoa. Silloin oireet alkoivat, tosin hieman erilaisina ja lievempinä.

Täytyypi vielä mainita ammattitaitoinen terkkari, jonka luona ensin aamulla kävin, koska sen luo pääsee ilman ajanvarausta. Se, mitä sen kanssa käydyistä keskusteluista jäi mieleen oli: "Ei se varmaan oo mitään vakavaa, mutta mä varaan sulle kuitenkin lääkäriajan. Onhan kyse sentään keuhoista." Onneksi oli kyse kuehkoista?

Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistä.

Työt on nyt tältä vuodelta ohi ja arki koulussa alkanut. Mitä tunteita tämä minussa herättää? Ihan hyviä. Olin aika innoissani tänään koulusta ja koulussa.

Lupasin, että pidän karkittoman syyskuun, koska ostan ja syön niin paljon karkkia, että alan olla jo sokeririippuvainen. Maanantaina alkoi ja nyt on vasta keskiviikko ja tekee niiiin paljon mieli jotain hyvää. Tää alku on kyllä tuskaista. Puuh.

Tänään on myös ensimmäiset opiskelijapippalot ja huomenna toiset. Vuosi alkaa siis hyvin. En kyllä tiedä kuinka jaksan, mutta kavereiden painostuksesta on pakko ;).

Kirjoja

Luin yhden parhaista kirjoista ikinä. En pidä sellaisesta kirjallisuudesta, missä kuvaillaan paljon, vaan haluan, että tarinankerronta on sujuvaa, nopeatempoista ja että saan itse kuvitella asiat. Lukemani kirja, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on niin koskettava ja koukuttava, että se oli pakko saada mahdollisimman äkkiä luettua. Fiktiivinen tarina kytkeytyy historiaan ja samalla kertoo, millainen elämä naisilla voi olla Afganistanissa nykyäänkin. Suosittelen tuhannen auringon voimalla!

Hosseini on kirjoittanut myös kirjan Leijapoika, josta on tullut elokuvakin. Kävin katsomassa elokuvan viime keväänä ja se oli kieltämättä aika raju.

Paulo Coelhon Alkemisti oli viime kesän lomakirja. Se oli mukana reissussa ja sitä lukiessa tuli lomaolo. Luin myös Shahirin, josta pidin kovasti, vaikka se olikin hieman hidastempoinen. Kolmantena Coelhon kirjana luin Bridan ja voin sanoa että viimeiseksi jäi. En enää jaksa lukea yhä uudelleen eri tarinoihin kytkettynä samoja ajatuksia. Rakkaus, yksinäisyys, itsensä etsiminen ja jumalan olemassa olon pohtiminen. Se oli siinä. Ei enää mitään uutta. Tietyllä tapaa ymmärrän Coelhon tyylin kirjoittaa, mutta itse pidän kuitenkin siitä, että kirjassa on kunnon tarina ja sen takana ajatus. Toinen koskettava kirja on ollut Tyhjentävä vastaus, joka nykyään tunnetaan nimellä Slummien miljonääri ja josta tehtiin elokuvakin. Elokuva tosin ei ole kovinkaan kummoinen.

Olen jostain syystä tykästynyt kulttuuriin, joka vallitsee Lähi-Idässä. Tai en ehkä tykästynyt, mutta mua kiinnostaa lukea tarinoita, mitkä sijoittuu Afganistaniin, Pakistaniin tai Irakiin. Se maailma on niin erilainen. Julma. Halveksiva. Rakastava. Hallitseva. Silloin ymmärtää, että itsellä on asiat aika hemmetin hyvin täällä kylmässä, mutta vauraassa Pohjolassa. Ruokaa saa, kun sitä tarvitsee, kukaan ei hakkaa sen takia, että olen tehnyt jotain mikä ei toista miellytä ja saan pukeutua kuten haluan. Kukaan ei hallitse minua. Olen minä, en kenenkään "lelu".

Huomenna piti loppua työt, mutta jatkankin ensi viikolla vielä pari päivää. Mietin, löhöänkö vai tienaanko rahaa. Päädyin jälkimmäiseen. Seuraavana viikonloppuna voikin sitten mennä vanhempien luo laiskottelemaan, koiraterapiaan ja lempparihierojan käsittelyyn.

Ukkosta ilmassa

Tänään taivas repesi.

Olin vielä kahden vaiheilla, noustako ylös vai nukkuisinko vielä hetken. Näin silmäluomieni läpi välähdyksen, ehdin ajatella sen näköharhaksi, kun jo jyrähti todella kovaa ja alkoi sataa ihan täysillä.

En edelleenkään pidä ukonilmasta.

Töitä ja töitä vain

Näin kesällä ei oikein tule päivitettyä tätä blogia, kun ei kauheasti ole muuta elämää kuin työ ja se vähän väsyttää. Enää reilu kaksi viikkoa ja sitten on taas koulun aika. Can't wait!

Mikrotukihenkilöjuttu on alkanut pikku hiljaa saada jo farssin piirteitä... Mut taidetaan muistaa tulevaisuudessa aika pitkälti siitä... Eikä se oikeasti ollut edes mikään ihmeellinen juttu. Miehet ei vain lue käyttöohjeita, naiset lukee.

Mulle vähän niin kuin luvattiin jo töitä ensi kesäksikin. Hyvä niin! Meinasin kyllä, että jos toukokuussa suorittaisin viimeisen harjoittelun ulkomailla ja sitten tulisi kolmeksi kuukaudeksi jälleen tänne töihin ja ehkä sitä opinnäytetyötäkin tekemään, mikäli mieluisa aihe löytyy. Ulkomaista Hollanti on yllättäen ollut vahvasti mielessä ja olen jo katsonutkin potentiaalisia paikkoja, mihin voisin harjoittelupaikka hakea. Täytyy nyt syksyllä ehti ensi töikseni ottaa yhteyttä kv-koordinaattoriin.

Vielä on kesää jäljellä II

Kokeilin eilen jälleen pakkaajan hommaa öljynpullotuksessa. Oli mahdollisuus jäädä ylitöihin ja jäin. Huomasin, että tarvittavat toimenpiteet pullotuskoneella tulivat selkärangasta. Oli ihan kivaa vaihtelua latoa pulloja ja korkkeja koneeseen.

Olen myös saavuttanut mikrotukihenkilön tittelin :). Meillä on töissä sellainen mikronkokoinen vesipitoisuudenmääritysuuni, jonka olen "korjannut" kaksi kertaa kalibroimalla sen vaa'an. Muut olivat sitä mieltä että se on rikki. Korjausmiehen tilaaminen olisi ollut aika rahakasta puuhaa. Minä sain vain pienen korvauksen siitä, että jostain syystä osaan tehdä toimenpiteen, mikä minun mielestäni pitäisi myös sen uunin käyttäjien osata. Ammattitaitoa ja silleen. Itse en sitä uunia siis edes käytä. En koskaan. Insinööri reppana.

Töissä on tosiaan ollut ihan mukavaa, kun tuli vihdoin (no aikoja sitten) se olo, että osaan ne hommat.

Muutenkin elämässä menee aika jees. Harmittaa vain välillä, kun aika ja voimat ei riitä parisuhteeseen niin paljon kuin itse haluaisi. Kolmen viikon päästä työt ovat kuitenkin ohi ja paluu arkeen alkaa. Ihanaa: sitten ei ole enää puoli kuuden aamuherätyksiä!