Synttärit

Minun piti juhlistaa blogini 10-vuotista taivalta jollakin mukavalla tavalla, mutta maaliskuu on tullut niin vaivihkaa, etten ole sen kummemmin ehtinyt miettiä asiaa. 

10 vuoteen mahtuu järkyttävä määrä erilaisia tapahtumia. 10 vuotta sitten olin 23-vuotias tanssinopiskelija, joka jatkoi nuoruuden päiväkirjan kirjoittamista blogin muodossa. Blogin kirjoittaminen ei ollut tuolloin yhtä yleistä kuin nykyään. Minulla ei ollut kotona edes nettiä. Nyt näpyttelen tätä viestiä puhelimella. 

10 vuotta sitten en tuntenut itseäni yhtä hyvin kuin nyt. Olin epävarma, enkä tuntunut kuuluvan mihinkään. Nykyään minulla on paikka sekä siviilissä että työelämässä. Ihanan tylsä arki :). En kaipaa bileiltoja tai vapaana kulkemista. Rakastan sitä, että ympärilläni on perhe. 

Kymmenessä vuodessa minusta on monien hyvien ja huonojen vuosien jälkeen kasvanut aikuinen. Kaikkea sitä, mitä olen kymmenen vuoden aikana käynyt läpi, ei välttämättä olisi tarvinnut kokea, mutta se kaikki on kasvattanut minua ja antanut arvoa nykyiselle elämälle. Yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen oppinut on se, että jokaisesta epämiellyttävästä ja vaikeasta asiasta kannattaa aina etsiä myös jokin positiivinen puoli. Vähintäänkin huumorilla. Toinen tärkeä asia on se, että olen oppinut puhumaan avoimesti, myös vaikeista asioista. Helpottaa elämää, kun osaa puhua :)

Vaikka kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon kasvukipuja, on ollut helpottavaa huomata, että joku ihminen on pystynyt huomaamattaan auttamaan niiden yli. Muistan, kun olin seurustellut jo jonkun aikaa entisen poikaystäväni - nykyisen aviomieheni - kanssa, tajusin, etten ollut ajatellut pitkään aikaan epävarmuuksiani. Olin löytänyt kallioni. Ja itseni. 

Olen jo useamman kerran sanonut, että on ihan huippua olla 30 ja plus -vuotias sen sijaan, että olisi 20+. Mitä seuraavat kymmenen vuotta tuovat tulessaan? Ryppyjä ainakin XD !

Kevättäkö jo?

Kohta on jälleen kuukausi vierähtänyt tuosta vain. Tsadam! Omat voimat ovat lähinnä menneet uuden opettelemiseen. Työpäivän jälkeen on yleensä aivan poikki, eikä mitään ylimääräistä jaksaisi tehdä. Tämänpä takia, en halunnut uudelleen frisbeegolfjärjestömme hallitukseen. Hyvä. Pieni helpotus. Pieni riippakivi roikkuu vielä lajiesittelyiden organisoinnin kanssa, mutta toivottavasti saan sen delegoitua jollekin.

Saimme vihdoin ja viimein reivyttyä olohuoneen seinältä keltaiset tapetit ja niiden tilalle valkoista maalia. Vaihdoimme myös raskaan puisen sälekaihtimen verhotankoon ja vaaleaan pimennysverhoon. Olohuoneeseen tuli valoa ja kotoisuutta. Vuokranantajat kävivät vielä laittamassa uudet kattolistat. Laitan kuvia, jahka saadaan kuvattua luonnon valossa.

Ollaan käyty nyt pari kertaa pitkästä aikaa uimassa ja on ollut ihan huippuhauskaa. Väinö rakastaa vettä ja eritoten kellumista. Itse pääsin viikonloppuna uimaan rataakin ja oli kyllä oikein virkistävää. Ollaan käyty yleensä Caribian kylpylässä uimassa, kun se on ollut naapurissa, mutta nythän se ei enää ole. Sain töistä edullisesti uintirannekkeen Impivaaraan ja siellä ollaan nyt käyty. Kiva paikka kolmevuotiaan kanssa.

Tänään menin pyörällä töihin ja heitin Väinönkin samalla päiväkotiin. Aamun työmatkaan meni vastatuulessa ehkä 5-10 minuuttia enemmän aikaa kuin autolla. Ei ollenkaan paha. Työmatka on juuri sopivan pituinen pyöräiltäväksi, päiväkodin kautta noin 5 km.

Nyt kun neljän viikon sairastelu on viimeinkin ohi, olen päässyt kevättavoitteeseeni: kunnon kohottamiseen. Olen myös noudattanut viimeisen viikon "vältä vehnää ja valkoista sokeria" -"dieettiä" ja sillähän lähti viikossa kaksi kiloa (no ok, olen myös urheillut kotona joka ilta). En ole ollut millään totaalidieetillä, koska se ei ole mun tapauksessa mitenkään perusteltua. Turhaan sitä itseään sellaisella kiusata. Kohti kesäkuntoa :).

Kuulumisia

Viimeisestä postauksesta onkin vierähtänyt tovi. Väinön kolmevuotissynttärit saatiin tänä vuonna pidettyä suunniteltuna päivänä - tosin synttärisankari väsähti flunssan kouriin juhlien loppumetreillä. Siinä sitten sairasteltiin koko perhe kaksi viikkoa. Aivan järkyttävän sitkeä flunssa, sillä vieläkään kurkku ei ole normaali ja paha yskä vaivaa. Alkaa tämä jo ottaa vähän hermoon...

Väinö oli jo aikoja sitten toivonut, että synttäreillä tarjotaan jäätelöä - check. Kysyin haluaako hän kakun. Joo, vihreän. Ja päälle V niinkuin Väinö ja sisälle omenahilloa. Check. Olipas helppoa, kun ei tarvinnut itse keksiä!

Väinö toivoi synttärilahjaksi punaisen kitaran.
Sai punaisen ukulelen.

Juhlien ja lääkkeen jälkeen jaksoi vielä hassutellakin.

Synttäreistä alkoi myös kahden viikon kiukkuputki. Aivan joka ikisestä asiasta pienin herra veti herneen nenään ja nosti maailman suurimmat raivarit. Kun itse oli kipeä, viikon päästä olin aivan poikki sekä fyysisesti, että henkisesti. Väinö oli yhden päivän mummilassa hoidossa, jotta me saataisiin levätä. Kotona eteisessä hän sanoi: "Olipas kivaa mummilassa!" ja heittäytyi samantein lattialle makaamaan ja huutamaan. Toivon, että tässä talossa on nyt kiukuteltu koko vuoden edestä ja loppuvuosi olisi levollista.

Väinö on ollut vähän huono leikkimään ihan itekseen. Pahimpana omana sairaspäivänä lököilin Väinön huoneen lattialla seurana ja Väinö leikki itsekseen ainakin tunnin. Enpä olisi muuta jaksanutkaan.

Väinö oppi jo vähän luistelemaankin ihan ilman tukea - eli töpöttelemään. Otettiin sählymaila avuksi, jottei tarvitse pitää kainaloista kiinni (on muuten ihan järkyttävän raskasta eikä auta yhtään). Mailan kanssa vedin eteenpäin ja löytyihän se tasapaino ja lopuksi pääsi itsekin eteenpäin.

Töissä

Töissä on ollut ihan huippua. Olen oppinut todella nopeasti uusia juttuja, sillä vanhoihin työkokemuksiin on ollut helppo peilata. On siis ollut helppo uida työtehtävään, mitä en ole koskaan tehnyt, aikaisemman työkokemuksen avulla. Oikeastaan se on ollut helpompaa kuin olin kuvitellut. Silti on paljon opittavaa. 

Yrityksen tapa toimia sekä huolehtia työntekijöistään on ollut erilaista kuin missään muualla. Aina löytyy nurkan takaa joku standardi tai mittari minkä mukaan tulee toimia, mutta kun ne hyväksyy, on helppo toimia. Työntekijöitä kannustetaan vahvistamaan vahvuuksiaan ja kehittymään - ja mahdollisesti vaihtamaan myös työtehtävää. 

Englantia joutuu käyttämään paljon. Vielä en ole kauheasti joutunut sitä puhumaan, mutta kuuntelemaan ja lukemaan päivittäin. Parin viikon päästä otan vastaan ensimmäiset vieraani Puolasta. Nopeasti jaetaan vastuuta, mutta niinhän sitä oppii.

Kausi auki

Tämäkin kausi on nyt sitten avattu yhdeksän väyläisellä pikkukisalla. Tuli yllättävän hyviä heittoja, vaikka onkin ollut pitkä heitoton kausi. Ilma ja hanki oli aivan täydelliset!

Väärinymmäryksiä :)

Oltiin kaveriperheen 3-vuotiaan tyttören syntymäpäivillä. Istuttiin kahvipöydässä ja vastapäätä istui puolivuotias vauva.

"Kato Väinö, tuossa istuu vauva."
"Meille tulee kans vauva," Väinö vastaa.
"Ai jaa. Ei kyllä ole tulossa."

Näin. Aina ei tule lapsen suusta totuus. Ei siis ole tulossa lisää vauvoja tähän perheeseen ainakaan vielä.

Tosin mulla kyllä oli sellainen paita päällä, mistä kotona sanoin isännälle, että näyttää raskauspaidalta ja kaveri kysyikin että onko tulossa toinen...

Täytyy oikeasti laihduttaa nämä mahamakkarat pois.

Päiväkodissa

Oli helpottavaa kuulla päiväkodinjohtajalta, että Väinö on hyvin sopeutunut uuteen ryhmään. Hän on ollut siellä tosi polleana, että on muuttanut isojen ryhmään. On jopa huudellut pihalla aidan yli pienten puolelle: "Minä olen isojen puolella!"

Tämä on helpottava uutinen sen takia, että aamut ovat aivan järkyttävän kauheita. Tai kai ne pahempiakin voisi olla. Pukemisesta ei tule mitään, Väinö juoksee vain karkuun ja huutaa, ettei halua päiväkotiin. Jos vielä matkallakin sanoo, ettei halua päiväkotiin. Olen ajatellut, että onko siellä jotain kummallista, mutta toisaalta uuteen ryhmään totutteleminen vie aikansa. Nämä aamukiukuttelut ovat kuitenkin aivan uutta päiväkotiarjessa. Aikaisemmin näitä ei ollut.

Ja illatkin ovat olleet vaikeampia.

Ehkäpä tämä piakkoin helpponee. Sormet ristiin!

At work

Käytiin tänään perehdytyssuunnitelmani läpi töissä ja on kyllä iso kakku. Opeteltavaa on ihan mielettömästi. Esimieheni sanoi kyllä aikaisemmin, että tuotekehitykseen perehtymiseen voi mennä parikin vuotta aikaa. Mutta vielä ei ole tullut ainakaan sellainen olo, että olisin aivan väärässä paikassa, enkä usko että sellaista oloa edes tulee. Olen ehkä jopa hieman ymmälläni yrityksen toimintatavoista ja siitä, kuinka yrityksen tehtaat keskustelevat ja jakavat tietoa keskenään. Ongelmanratkaisuprosesseihin on kiinnitetty huomiota aivan omalla tavalla ja muutenkin tuntuu, että tässä yrityksessä asiat tehdään eri tavalla kuin muualla. Mutta hyvällä tavalla.

Olin etukäteen kuullut, että tässä yrityksessä on paljon sääntöjä ja standardeja yms., että kaikesta ollaan tiukkana ja tarkkana. Jokseenkin ajattelin, että myös ihmiset saattavat olla hieman takakireitä ja tosikkoja, mutta päinvastoin. Työporukka on tosi mukavaa ja huumorintajuista. Lähimmät työkaverit ovat hyvin samanhenkisiä ja porukassa on paljon nuoria (tällä tarkoitan alle 40-vuotiaita :) ). Minut on otettu lämpimästi vastaan ja mukaan porukkaan, mikä on tietysti mukava aloitus työlle. Toisenlaistakin olen kokenut (on muuten tullut tässä hakuprosessissa turhan usein mieleen NE ajat...).

Feeling happy!

P.S. Need to practice my English.

Siirtymiä

Hoh hoijaa. Nyt ollaan lapsen kehityksen siinä vaiheessa, kun joka ikinen siirtymätilanne on maailmanloppu. Ei auta, vaikka kuinka valmistaisi lasta etukäteen tai selittäisi tai kannustaisi. Sitä vain juostaan pakoon tai pitkitetään esimerkiksi ruokailua, vaikka olisi jo syönyt, koska ei haluta pesulle. Riisumiset ja pukemiset ei onnistu. Auttaa ei saa. Itse ei halua. Miten tässä äidin pinnaa voisi pidentää? 

Olen ajatellut, että ennakoinnilla ja sillä, että auttaa lasta valmistautumaan siirtymään, siirtymät voisivat olla vaivattomampia. Eivät ole. Tai sitten pitää alkaa käyttää jotain vielä selkeämpiä merkkejä, kuten esimerkiksi munakelloa. Kun se soi, laitetaan vaatteet päälle jne.

Tässä vaan alkaa laiskistumaan esimerkiksi ulosmenon kanssa, kun ei jaksaisi pukemiskamppailua joka ikinen päivä. Ärsyttävimpiä ovat tilanteet, jolloin Väinö itse haluaa ulos, mutta kun pitää pukea päälle, ei pue eikä saa auttaa. 

Kai te muutkin kamppailette näiden äärellä?

Kylmähermoisuuskaan ei auta. 

Onnea työmarkkonoilla

No ounailinhan minä tätä, mutta en silti voi uskoa todeksi: sain sen työpaikan. Olin kuullut haastattelussa, että hakijoita oli 23 ja haastatteluun otettiin 21. Oikeasti niitä hakemuksia oli 123. On aika hieno tunne! Toisaalta työnhakuilmoitus oli sellainen, mistä tunnistin itseni, joten saivat ainakin sen mukaisen työntekijän. Mikä parasta, työ on vakituinen ja pääsen vihdoin asettumaan aloilleni myös työelämässä.

Sukellus lastenruokamaailmaan kiehtoo kovasti. Eilinen kierros tehtaalla vahvisti myös ajatuksiani siitä, että olen oikeassa työpaikassa. Paljon uutta opittavaa, uudet prosessit, uusi talo, uudet käytännöt. Innolla odotan uusia haasteita!

Mitä parasta uutta vuotta meille kaikille!