Itsenäistymisen kipuja

Meillä on ollut viime aikoina suurenevana haasteena Väinön käyttäytyminen minua kohtaan. Monesti, kun kiellän jotain, hän lyö minua. Nyttemmin lyöminen on lisääntynyt, kuten myös päällä puskeminen (mikä sattuu ihan mielettömästi, varsinkin jos hän puskee suoraan päähän). Hän heittää leluja päin, puree, hakee huomiota. Leluja on mennyt hyllyn päälle joka päivä, kun ne on lennellyt ympäriinsä. Tämä on jännä juttu sinänsä, että minä olen vanhemmista se, joka leikkii Väinön kanssa hieman enemmän. Hän saa huomiota, mutta miksi hän hakee sitä lisää tuolla tavalla?

Eilen sitten muistettiin supernannyn ohjeet jäähytekniikasta - rauhoittumistuolista. Olen sitä mieltä, ettei kaksivuotias voi vielä ymmärtää sen tärkeintä opetusta, mutta kokeilimme kahden minuutin jäähyä - tai rauhoittumista, mikä minusta on mukavampi nimitys. Ei se ihan täysin onnistunut, mutta tuloksia tuli. Sekä eilen että tänään. Jos ei muuta, niin pieni breikki katkaisee ajatuksen kiusaamisesta. Vaikka en tällaista menetelmää haluaisi vielä käyttää, niin kyllä se huutamisen voittaa 100-0. Sellaista täällä on nimittäin viime aikoina ollut. Tähän samaan syssyyn olla myös opeteltu anteeksipyytämistä. Puolin ja toisin.

Iltateellä levollisen ja sylintäyteisen illan päätteeksi.

Ihana kilinä

Nyt kun en ole töissä ja Väinöä on "pakko" pitää lyhyt päivä päiväkodissa, että tottuu sinne (olisihan se tyhmää pitää x-pituinen jakso kotona ja aloittaa sitten taaaas alusta), voin tehdä "asioita". Tein listan, mitä kaikkea kotona "pitäisi" tehdä, nyt kun on aikaa tehdä rauhassa. Tehdä=siivota.

Olen viime aikoina myös haikaillut fribaviheriöille kuuntelemaan korin kilinää. Tänään pääsin vihdoin neljän kuukauden tauon jälkeen. Olin yllättynyt kuinka hyvin heitot sujuivat. Aivan kuin ei olisi ollut kentältä pois ollenkaan. Nyt tosin huomasi paljon paremmin ne tulevana kautena vahvistettavat heikkoudet. Tulevana kautena tavoitteet syntyvät tarpeista.

Keli muuten vaihteli lumisateesta auringonpaisteeseen! Eläköön turkulainen helmikuu :)