Kirjo

Tää on vaan niin jännää tämä olotilojen kirjo. Kun aikaisemmin tuntui, ettei tunnu miltään tai että kaikki on niinkuin ennenkin ja hyvin, niin yksi ajatus puoleen tai toiseen pystyy murtamaan sen tunteen. Tai oikeastaan tuntuu edelleen samalta, mutta vain pahalta aikaisemman haikailemattomuuden sijaan. Padot saattavat aueta ihan yllättäen hups heijaa vaan. Koulussa jaksaa ihan hyvin, kun on niin paljon sisäistettävää, ettei ajatukset voi harhailla muualla.
Mä olen huomannut, että mulla on yllättävän vahva itsesuojeluvaisto. Pystyn esittämään aika pitkällekin, että asiat on hyvin, vaikka sisällä riehuu viidennen kategorian hirmumyrsky. Mutta sitten yksinollessa tai tietyistä asioista puhuttaessa saattaa se myrsky ottaa valtansa ja pistää kaiken matalaksi. Taidan nyt vain toistaa itseäni. Mutta näinhän se elämä menee. Tiedättekö, mä toivon välillä, että tämä suhde olisi päättynyt johonkin myrskyisään ja satuttavaan, että olisi helpompi irtaantua tästä kaikesta. Vai olisiko se sittenkään yhtään helpompaa nuolla taas vuosikausia omia haavojaan ja yrittää kuntoutua? Ei välttämättä. Mutta ei tämäkään helpolta tunnu. Olen puhunut paljon siitä, kuinka ristiriitainen olo mulla on. Edelleen: tämä uuden elämän alku ja vanhan elämän loppu ei missään nimessä tunnu väärältä päätökseltä, mutta ei myöskään sataprosenttisen oikealta. Ei tietenkään, mutta eteenpäin on mentävä. Täytyyhän viherkasveillekin vaihtaa multa välillä. Tästä kodista tulee tyhjä kun mä lähden. Mun uudesta kodista tulee täysi.

Tää runo syntyi joskus taannoin. Kuukausi sitten varmaankin. Ehkä. Se on aika synkkä.

yksinäisyys on ahdistavaa
eikä sille voi mitään
ei ole ystäviä
jotka haluaisivat nähdä minun kyyneleiset silmäni
kaikki lähtevät yksitellen ympäriltäni pois
kukaan ei halua jäädä
maailma on jättänyt minut yksin
sattuu.

toivo siitä, että toinen tulisi edes hetkeksi koskettamaan
edes hetkeksi viereen nukkumaan
toivo siitä, että saisi jutella kasvotusten
toiveet kariutuvat yhdessä silmänräpäyksessä
mikä olikin oikeastaan odotettavissa
eihän minun kanssani haluta viettää aikaa
unohdin jo hetkeksi
että olen tylsä ja arvoton

pahinta on se
että täytyy jatkaa elämää
vaikka siihen ei ole enää mitään syytä
voisin lähteä pois
nukahtaa ikuisuuden uneen
eikä kukaan jäisi minua kaipaamaan

Mutta hei:" Mun uudesta kodista tulee täysi."