Sunnuntaikävelyä lauantaina

Weeping Willowsin haikeat soinnut korvissa tein tänään todella kummallisen ja jopa tunteita herättävän kävelylenkin, josta tuli ihan sunnuntaiolo.

Ensinnäkin: ihanaa, rakas kevät, sinä tulit! Lämmintä on ja ihana aurinko paistaa!

Mutta siis aloitin lenkkini Kupittaan puistosta ja harmittelin, ettei mulla ollut kameraa mukana. Todella moni oli tullut puistoon lukemaan tai muuten vain istuskelemaan ja pidemmälle puistoon ehdittyäni huomasin, että vielä useampi oli tullut palaamaan pelejä tai muuten vain urheilemaan ja vielä useampi TIVOLIIN. Tuli todella epäsuomalainen olo, kun Tivolin soinnut puskivat kuulokkeiden läpi tajuntaani. Vanhemmat kirmailivat lastensa kanssa Tivoliin ja kaikki näyttivät todella onnellisilta. Elokuvafiilis. Mulla oli rahaa mukana ja meinasin mennä ajelemaan jollakin laitteella, mutta loppumatkalla piti käydä kaupassa, joten säästin rahat kauppaa varten.

Toisen kummallisen olon aiheutti eläinten hautausmaa, jonka poikki kävelin. Sitä ei oikein voi edes sanoin kuvata. Pieniä ristejä ja kiviä keskellä metsää sikin sokin. Kaiken huippuna oli aasialaisen näköinen pariskunta, josta toinen kuvasi toista videokameralla siellä hautausmaalla.

Ulkoilusta on tullut viime aikoina mulle tosi tärkeää. Olen kai tulossa vanhaksi, kun olen ymmärtänyt kävelylenkkien merkityksen. Lenkin aikana pystyy nollaamaan ajatukset tai jos on tarvis, selvittämään ne. Lenkki on myös hyvä pohja loppupäivän pänttäämiselle. Se antaa kummasti energiaa ja auttaa selkeyttämään asioita.