Dam dumb

Ajauduin vahingossa kurssille, jossa täytyy tehdä koreografia, duo tai trio. Ensin ajattelin, että olisi hienoa, jos voisin tehdä jo osan opinnäytekoreografiaa täällä ja jotta tanssijat tulisivat keväällä Turkuun ja yhdistäisin Suomessa tehdyn ja täällä tehdyn koreografian. Olin innoissani tuosta ideasta. Tänään oli kuitenkin pakko tehdä päätös, etten teekkään niin, koska aika ei yksinkertaisesti riitä. Täällä mulla on vain kuusi harjoitusaikaa ja sitten Suomeen olisin saanut tanssijat ehkä 10 päiväksi. Ei siinä ehdi saamaan mitään esitettävää valmiiksi. Täytyy sitten tehdä jotain ihan muuta. Onneksi löysin tosi kivan biisin, johon haluan tehdä sen verran kuin ehdin. Kuusi kertaa on kyllä tosi vähän.

Tänään afrotunnilla kaikkien (meitä oli 6) piti tehdä yksi sarja yksin. Kun olin tehnyt omalla vuorollani, opettaja tuli hakkaamaan mun päätä sormillaan ja sanoi: dam, dam, dam (tai jotain). Luulin, että se piti mua tyhmänä (dumb) ja et tein paljon väärin vaikka kaikkeni yritin. Mutta se olikin afrikkalainen tapa kunnioittaa sitä, että toinen on tehnyt tosi hyvin :) Jeee. Onnistumisen tunteet on kivoja. Meillä oli ekat kaksi viikkoa afrossa pieni musta naisopettaja joka teetti meillä mun mielestä aika perusafrojuttuja, jotka silti oli tosi vaikeita. Tunnit oli todella raskaita, mutta kuntokin oli huono. Sitten meille tuli meidän oikea opettaja, ghanalainen mies. Sen tunneilla ei tehdä niitä perusliikeharjoituksia vaan tosi kivoja ja VAATIVIA liikesarjoja. Tänään hiottiin meidän alkulämppää varmaan tunti, koska se haluaa, että me oikeasti opitaan se tyyli, eikä vain tehdä juosten kusten. Ja kuuden oppilaan ryhmässä joutuu useasti näyttämään opettajalle yksitellen, miten tekee. Se on ihan ok, koska silloin ainakin tietää, mikä on oma ongelma ja miten sen voi korjata. Huonoina päivinä se ei ole kivaa, mutta yleensä afrotunnilla ei ole huonoa fiilistä, koska afroilu on niin kivaa. Se saa mut joka kerta hyvälle tuulelle ja energiseksi, vaikka oliskin ollut tunnilla mennessä väsynyt olo.

Yksi syy siihen, miksi halusin tulla tänne, oli löytää uudestaan motivaatio tanssimiseen ja sen oppimiseen. Motivaatio on osittain löytynyt, mutta myös opettajat vaativat enemmän ja eritavalla. Pitää olla nöyrempi eikä se ole mulle ongelma. Sen kautta yrittää enemmän, ylittää itsensä ja saa onnistumisen tunteita. Yrittäminen ja onnistuminen on aika sidoksissa toisiinsa. Kolmosella en hirveästi yrittänyt, koska en jaksanut. Onnistumisen tunteita ei tullut ja motivaatio laski. Ehkä se ei laskenut pelkästään tuon takia. Luulen, että viime keväänä kaikki asiat johtuivat kaikista asioista. Mikään syy ei yksinään saanut mua masentumaan tai "vihaamaan" tanssia ja ammatinvalintaani. Olisi kyllä kiva tietää, mikä laukaisi sen kaiken... ei siihenkään varmaan ole pelkästään yhtä syytä. Enpä toivo moista kevättä kenellekkään. Täällä on ehtinyt olemaan rauhassa itsensä kanssa ja olo on erittäin levollinen. No, välillä on kurjaa, kun on niin ikävä.